Tehorajat

Yleistä

Suomessa ylärajat radioamatöörien lähetystehoille määritellään viimeisestä (suuritehoisimmasta) vahvistinasteesta antennin syöttöjohtoon — tai antenniin, mikäli syöttöjohtoa ei viimeisen vahvistimen jälkeen enää ole — lähtevälle suurtaajuiselle teholle. Radioamatööriantennien vahvistukselle ja siten säteilyteholle (ERP) ei ole määritelty rajoja.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka syöttöjohdon vaimennus olisi esimerkiksi sellainen, että puolet syöttöjohtoon syötetystä tehosta hukkuu kaapeliin häviöinä, ei kaapeliin syötetty teho saa ylittää radioamatöörimääräyksissä ilmoitettua ylärajaa. Mutta koska antennin vahvistusta ei ole rajoitettu, saa syöttöjohdon toisessa päässä olla minkälainen antenni hyvänsä, kunhan yleiset turvallisuusnäkökohdat (antenni ei tipahda sivullisten niskaan, suurtaajuisiin osiin ei helposti vahingossa pääse koskemaan, jne) otetaan huomioon.

Poikkeuksena on 135kHz taajuusalue, jossa Suomessakin on otetu käyttöön CEPTin suosituksen mukainen 1 W EIRP säteilytehoraja. Koska reilusti aallonpituutta lyhyemmän antennin säteilyresistanssi on suoraan verrannollinen antennin pituuden neliöön, on tyypilliseen amatöörimastoon (30 m tai matalampi) rakennetun LF antennin hyötysuhde yleensä alle promillen, joten tyypillisesti tarvitaan ainakin kilowatin verran lähetintehoa, ennen kuin 1 W EIRP säteilyteho ylittyisi.

Alarajoja ei käytetylle teholle ole määritelty ja radioamatöörimääräyksissäkin sanotaan, että tarpeettoman suuren lähetystehon käyttöä on vältettävä. Eli toisin sanoen on pyrittävä käyttämään pienintä mahdollista tehoa, jolla yhteys onnistuu.

Tehorajojen määritelmät

Kirjoitushetkellä voimassaolevissa radioamatöörimääräyksissä on kahdentyyppisiä rajoja suurimmille sallituille tehoille:

• kantoaaltoteho
• modulaatiohuipputeho

Kantoaaltotehorajaa käytetään, mikäli lähetteen kantoaaltoa ei ole vaimennettu ollenkaan tai vaimennus on alle 6 desibeliä. Tyypillisimpiä kantoaallollisia lähetelajeja ovat CW eli sähkötys, FM eli taajuusmodulaatio ja AM eli amplitudimodulaatio.

Jos kantoaaltoa on vaimennettu yli 6 desibeliä, tai kantoaaltoa ei ole käytännössä ollenkaan, käytetään tehorajana modulaatiohuipputehoa. Tyypillisin tällainen lähetelaji on SSB eli yksisivunauhalähete. Tämä on siinä mielessä loogista, että jos kantoaaltoa ei ole ollenkaan tai se on hyvin heikko verrattuna kokonaislähetteeseen, ei kantoaallon käyttäminen tehoviitteenä kovin hyvin kerro kokonaiskuvaa. Yksinkertaistettuna modulaatio on se osa lähetteestä, jossa hyötydata siirretään. Modulaatiohuipputeho on yläraja tämän hyötylähetteen voimakkuudelle, esimerkiksi SSB-puheella keskimääräinen teho on noin neljäsosan huipputehosta. Näinollen on myös loogista, että samalla taajuusalueella suurin sallittu modulaatiohuipputeho on joissain tapauksissa suurempi kuin suurin sallittu kantoaaltoteho.

Rajat käytännössä

Suomessa radioamatööripätevyydet jaetaan tällä hetkellä kahteen luokkaan, yleisluokkaan (sisältää myös teknillisen luokan) ja perusluokkaan (sis. tietoliikenneluokan). Näillä on myös toisistaan eroavat tehorajat, yleisluokalla suuremmat kuin perusluokalla. Kirjoitushetkellä voimassaolevat tehorajat on esitetty seuraavassa taulukossa. Huomaa, että tämä EI ole lista radioamatöörialueista.

Taajuusalue	Yleisluokka		Perusluokka
	Kantoaalto- teho (CW/FM/AM)	Modulaatio- huipputeho (SSB)	Kantoaalto- teho (CW/FM/AM)	Modulaatio- huipputeho (SSB)
137 kHz	1 W EIRP		1 W EIRP
1810 – 1850 kHz	1500 W		120 W
1850 – 2000 kHz	15 W	60 W	15 W	60 W
3 – 30 MHz	1500 W		120 W
50 MHz	150 W	200 W	30 W	120 W
Yli 100 MHz	150 W	600 W	30 W	120 W

Yleisluokan radioamatöörin on mahdollista hakea tietyin ehdoin Viestintävirastolta lupaa käyttää tässä listassa mainittua suurempaa lähetystehoa. Tehorajojen(kin) suhteen autoritääriset ja varmasti ajantasaiset radioamatöörimääräykset on saatavissa Viestintävirastosta.