Dipoli
Yleistä
[http://en.wikipedia.org/wiki/Heinrich_Rudolf_Hertz
Heinrich Hertz] kehitti tämän virtasyötetyn "kaksinapaisen" ( = "di-pole" ) perusantennin noin vuonna 1881 osana kokeitaan jotka osoittivat sähkömagneettisten aaltojen olemassaolon.
Antenni koostuu kahdesta allonpituuden neljänneksen pituisesta osasta, jotka on sijoitettu peräkkäin siten, että kun niiden väliin syötetään suurtaajuustehoa, se voidaan tehdä jänniteminimin kohdalle pienimmällä systeemin hyväksymällä impedanssilla. Dipolin syöttöpisteen teoreettinen impedanssi on 73 Ω, joten sitä voi syöttää suoraan koaksiaalikaapelilla. 1:1 balunin käyttö on suositeltavaa mutta ei pakollista. Dipoli säteilee voimakkaimmin langan poikittaissuunnassa, ja päiden suuntaan säteilyä ei ole lainkaan. Dipolin vahvistus isotrooppiseen säteilijään nähden on 2,14 dB.
Koska antennin keskikohta on jänniteminimissä, se voidaan kiinnittää metallisiin tukirakenteisiin siitä kohdasta, kunhan syöttö saadaan toimimaan.
Dipolin jännite- ja virtakäyrät
Dipolin suuntakuvio
Inverted V
Inverted V eli käännetty V on dipoli, jonka haarat ovat alaspäin käännetyt. Usein on käytännön syistä varsinkin HF-alueilla helpompi ripustaa dipoli näin. Tämän säteilykuvio on hieman pyöreämpi kuin suoran dipolin. Haarojen keskinäisen kulman pitää olla vähintään 90°.
Taittodipoli
Taittodipolissa on kaksi rinnakkaista johdinta. Se on ikäänkuin lenkki, joka on litistetty. Taittodipolin syöttöpisteen impedanssi on noin 300 Ω, joten sitä voi syöttää suoraan 300 Ω parijohdolla eli "lapamadolla" tai avolinjalla.
Käytetään yleisesti VHF- ja UHF-taajuuksilla syöttöelementtinä Yagi-antenneissa jolloin antenni mitoitetaan niin että impedanssi laskee 200 ohmiin syötön mahdollistamiseksi 4:1-balunilla ja 50 Ω koaksiaalikaapelilla.
Katso myös: