Perusluokan palsta 2015-19/Antenninsovituslaitteet

Radioamatööriwikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä sivu on osa Tomi Helpiön Perusluokan palsta 2015–19 -kirjaa, johon on uudelleentoimitettu Radioamatööri-lehdessä vuosina 2015–2019 julkaistut Perusluokan palsta -juttusarjan artikkelit.

Antenninsovituslaitteet

“Antenninvirityslaite” eli “tuneri” on radioamatööriaseman laitteista varmaankin se, johon liittyy eniten mystiikkaa. Tämä on kuitenkin turhaa, koska kyseessä on melko yksinkertainen laite. Katsotaan tarkemmin, mitä se on syönyt.

Lähettimen pääteasteen ja antennijärjestelmän impedanssit toisiinsa sovittavaa laitetta kutsutaan ainakin nimillä antenninvirityslaite tai -viritin, antenninsovituslaite tai -sovitin sekä tu(u)neri. Englanninkielisiä nimityksiä samalle laitteelle ovat ainakin antenna tuner, matching network, matchbox, transmatch, antenna tuning unit (ATU), antenna coupler ja feedline coupler. Nimityksiä on siis paljon ja osa niistä harhaanjohtavia. Laite ei nimittäin viritä antennia eikä edes syöttöjohtoa, vaan sovittaa niiden yhdistelmän lähettimeen. Oikea nimitys olisi siis oikeastaan antennijärjestelmän sovituslaite, mutta vakiintunut nimitys sille on antenninsovituslaite tai yksinkertaisesti antenninsovitin.

Monialuedipoli

Hyvän kuvan antennin syöttöpisteen impedanssin vaihtelusta antaa Taulukko 1. Siinä on esitetty EZNEC:llä lasketut 20 m:n puoliaaltodipolin (pituus 10430 mm) syöttöpisteen impedanssit eri taajuuksilla, kun antenni on asennettu 10 m:n korkeudelle keskivertomaan yläpuolelle. Kyseessä on siis monialuedipoli, käypä ratkaisu ainoaksi antenniksi. Impedanssi on jaettu resistiiviseen reaaliosaan (R) ja reaktiiviseen imaginääriosaan (X). Esimerkiksi 3,8 MHz:n taajuudella syöttöpisteen impedanssi on 2,16 -j2072 Ω. Taulukossa on esitetty myös seisovanaallonsuhteet (SAS, SWR) syöttöpisteessä, kun siihen on kytketty 50 tai 450 Ω:n syöttöjohto.

Taulukosta 1 nähdään, että syöttöpisteen impedanssi vaihtelee laajalla alueella taajuuden muuttuessa. Matalilla taajuuksilla 3,8; 7,1 ja 10,1 MHz eli alabandeilla 80, 40 ja 30 m impedanssin resistiivinen komponentti on hyvin pieni verrattuna sen reaktiiviseen komponenttiin. Korkeammilla taajuuksilla eli ylemmillä bandeilla resistiivisen komponentin osuus kokonaisimpedanssista on sen sijaan huomattavasti suurempi.

Kun tutkitaan antennin sovitusta syöttöjohtoihin, huomataan, että seisovanaallonsuhteet ovat yleisesti hyvin korkeita. Tämä kertoo, että antennin sovitus syöttöjohtoihin on pääsääntöisesti huono. Vain 20 m:n bandilla eli taajuudella 14,1 MHz sovitus 50 Ω:n syöttöjohtoon eli tavalliseen koaksiaalikaapeliin on hyvä, SAS on vain 1,46. Tämä ei olekaan ihmeellistä, koska kyseessähän on juuri 20 m:n puoliaaltodipoli, jonka syöttöpisteen impedanssin kuuluukin olla lähellä koaksiaalikaapelin impedanssia.

Taulukko 1. 20 m:n puoliaaltodipolin (pituus 10430 mm) syöttöpisteen impedanssit, kun antenni on asennettu 10 m:n korkeudelle keskivertomaan yläpuolelle sekä sovituksen hyvyys 50 ja 450 Ω:n syöttöjohtoihin taajuuden eri arvoilla.
taajuus syöttöpisteen impedanssi syöttöjohdon Z 50 Ω / 450 Ω
f R X SAS SAS
[MHz] [Ω] [Ω] [-] [-]
3,8 2156 -2072 3199,3 1064,8
7,1 15,12 -914,3 718,4 139,2
10,1 38,29 -436,9 93,6 22,3
14,1 72,99 1,41 1,5 5,5
18,1 153,6 473,9 33,2 6,5
21,1 411,2 938,8 51,8 7,2
24,9 1724 1653 66,5 8,3
28,4 3692 -1191 81,4 10,1

Taulukossa 2 on esitetty impedanssit eri taajuuksilla syöttöjohdon alapäässä, kun saman antennin syöttöpisteeseen on kytketty 30 m:n pituinen RG-213-koaksiaalikaapeli. Kaapelin alapäässä impedanssit ovat täysin erilaisia yläpäähän verrattuna. Syöttöjohto toimiikin tässä impedanssimuuntajana. Taulukossa on lisäksi seisovanaallonsuhteet kytkettäessä syöttöjohto 50 Ω:n järjestelmään (esim. transceiveri) ja syöttöjohdossa syntyvä häviö käytettäessä sitä antennin syöttöön. Kaikilla muilla taajuuksilla paitsi 14,1 MHz:llä seisovanaallonsuhde on hyväksymättömän suuri. Syöttöjohtoa ei voi suoraan kytkeä lähettimeen, koska pääteasteen suojapiirit kieltäytyisivät antamasta ainakaan täyttä tehoa ulos. Myös syöttöjohtohäviöt ovat 20 m:n bandia lukuun ottamatta aivan liian suuria. Esimerkiksi 6 dB:n häviö tarkoittaa, että vain 25 % lähtötehosta pääsee antenniin asti, ja häviön ollessa 10 dB vain kymmenesosa tehosta pääsee antenniin. 20 metrillä häviö on 0,8 dB eli 83 % lähtötehosta pääsee säteilemään antennista ja vain 17 % lämmittää syöttöjohtoa.

Taulukko 2. Impedanssi ja SAS taulukon 1 dipoliin kytketyn koaksiaalikaapelin alapäässä sekä syöttöjohtohäviöt kaapelissa.
taajuus 30 m RG-213-koaksiaalikaapelia (Z = 50 Ω)
f R X SAS häviö
[MHz] [Ω] [Ω] [-] [dB]
3,8 8,23 -90,35 23,0 31,9
7,1 11,06 -83,2 16,1 18,1
10,1 41,23 -145,26 11,9 9,2
14,1 46,17 -15,12 1,4 0,8
18,1 6,63 -6,52 7,6 6,4
21,1 7,29 -18,73 7,7 8,2
24,9 6,96 7,11 7,4 9,6
28,4 7,1 3,4 7,1 10,7

Taulukossa 3 on Taulukkoa 2 vastaavat tiedot, mutta nyt antenniin on kytketty 30 m 450 Ω:n parijohtoa, ns. ”tikapuujohtoa”. Seisovanaallonsuhteet alabandeilla 80, 40 ja 30 m näyttävät edelleen korkeilta, mutta 20 m:stä ylöspäin ne eivät näytä mahdottomilta, korkeilta kylläkin. Suurin yllätys löytyy viimeisestä sarakkeesta. Vaikka SAS on korkea, ovat syöttöjohdossa syntyvät häviöt pieniä. 20 m:llä taajuudella 14,1 MHz SAS on suurempi kuin RG-213:n tapauksessa (Taulukko 2), mutta häviö on pienempi! Miten tämä on mahdollista? Seisovanaallonsuhde ei aiheuta häviötä yksinään vaan häviö aiheutuu myös syöttöjohdon ominaisuuksista. Parijohdon aiheuttama häviö on huomattavasti pienempi kuin koaksiaalikaapelin. Tämä johtuu eristeaineiden eroista; ilma on paljon vähähäviöisempi eriste kuin polyeteeni (PE).

Taulukko 3. Impedanssi ja SAS taulukon 1 dipoliin kytketyn tikapuujohdon alapäässä sekä syöttöjohtohäviöt johdossa.
taajuus 30 m 450 Ω:n tikapuujohtoa
f R X SAS häviö
[MHz] [Ω] [Ω] [-] [dB]
3,8 45,79 1142,76 88,5 18,1
7,1 13,21 264,36 46,4 5,8
10,1 25,55 -69,34 16,1 1,5
14,1 87,01 105,71 5,0 0,5
18,1 133,78 365,61 5,7 0,6
21,1 65,81 3,47 6,1 0,7
24,9 64,03 -115,96 6,8 0,9
28,4 217,25 -700,15 7,8 1,1

Taulukoista 1…3 voidaan myös huomata, että SAS syöttöjohdon alapäässä on pienempi kuin samalla taajuudella antennin syöttöpisteessä. Esimerkiksi taajuudella 18,1 MHz antennin syöttöpisteessä käytettäessä 50 Ω:n syöttöjohtoa SAS on 33,2, mutta 30 m:n RG-213-kaapelin alapäässä SAS on vain 7,6. Parantaako syöttöjohto siis seisovanaallonsuhdetta? Kyllä ja ei. Syöttöjohdon suuri häviö (6,4 dB) pienentää seisovanaallonsuhdetta radion luona, mutta antennin syöttöpisteessä seisovanaallonsuhde pysyy ennallaan. Tätä on käsitellyt lähemmin Antti, OH2MNI /6/ juuri ilmestyneessä artikkelissaan. Myös Tiitin, OH3HNY /7/ ja Reijon, OH8OJ /8/ tuoreet artikkelit käsittelevät havainnollisesti syöttöjohdon toimintaa. Nämä kaikki kolme ovat suositeltavaa luettavaa.

Impedanssi siis muuttuu pitkin syöttöjohtoa, mutta SAS ei muutu häviöttömässä syöttöjohdossa. Jos jollakin bandilla on vaikeaa löytää sovitusta, kannattaa kokeilla syöttöjohdon pidentämistä noin neljännesaallon, tai muutaman metrin, pituisella pätkällä. Impedanssi sen päässä saattaa olla helpommin sovitettavissa.

Antenninsovittimien peruskytkennät

Kuva 1. Antenninsovituslaitteen yleisimmät peruskytkennät.
Kuva 2. L-sovittimen pääkomponentit ovat säätökondensaattori ja väliotoilla varustettu säädettävä toroidikela.

Impedanssi antennin syöttöpisteessä sekä syöttöjohdon alapäässä nähty impedanssi vaihtelevat siis laajalla alueella. Avojohdolla syötetty dipoli saattaa vaikuttaa kiinnostavalta antennilta bandeilla 30…10 m, koska syöttöjohtohäviöt ovat pienet. Syöttöjohdon alapäässä näkyvät impedanssit vain ovat sellaisia, ettei johtoa voi kytkeä suoraan rigiin. Sitä paitsi rigin takapaneelissa on SO-239-liitin. Miten siihen edes saa avojohdon kiinni? Tässä apuun tulee antenninsovitin.

Antenninsovituslaitteen tehtävä on siis sovittaa antennijärjestelmän impedanssi lähettimen impedanssiin. Tässä antennijärjestelmä sisältää antennin ja syöttöjohdon sekä kaikki matkan varrella olevat laitteet, kuten liittimet, ylijännitesuojat jne. Tämä tehtävä voidaan jakaa kahteen osaan: reaktiivisen impedanssin ”virittäminen” nollaan ja resistiivisen impedanssin sovittaminen lähettimen pääteasteen impedanssiin (yleensä 50 Ω). Tähän tehtävään soveltuvat useat kytkennät. Niistä yleisimmät on koottu kuvaan 1.

Antenninsovittimen peruskytkennät ovat L, π (pii) ja T. Nimitykset juontuvat kytkennän ulkonäöstä. Z1 on lähettimen ulostuloimpedanssi ja Z2 antennijärjestelmän sisäänmenoimpedanssi. Kuten nähdään, sovittimet ovat melko yksinkertaisia laitteita; ne sisältävät vain yhden tai kaksi säätökondensaattoria ja yhden säädettävän kelan.

L-kytkentä

Yksinkertaisin on L-sovitin, jossa on vain kaksi komponenttia, säätökondensaattori ja säädettävä kela. Kela on yleensä toteutettu väliotoilla, jotka valitaan esim. kiertokytkimellä, mutta kela voi olla myös jatkuvasti säädettävä ns. rollerikela. Säätökondensaattori taas voi pienillä tehoilla olla ilmaeristeinen BC-malli. QRO-tehoilla taas sen täytyy olla harvavälinen lähetyskäyttöön tarkoitettu konkka tai tyhjiöeristeinen säätökondensaattori, jonka jännitekesto on riittävä.

Kuvassa 1 on ylimpänä alipäästö-L-sovitin. Vaihtamalla kelan ja kondensaattorin paikkoja keskenään saadaan aikaan ylipäästö-L-sovitin. Kuvassa Z2:n kanssa rinnankytketty komponentti, tässä kondensaattori, on ns. shunttikomponentti, joka on aina suuremman impedanssin puolella. Sovitettaessa 50 Ω:n lähetintä pienempään impedanssiin (Z2<50 Ω) sovitin täytyy siis kääntää toisin päin.

Kuva 3. Päästä syötetty lanka ja L-sovitin.

Alipäästö-L-kytkennän etuja ovat yksinkertainen rakenne ja harmonisten harhalähetteiden vaimennus. Haittana taas on suhteellisen pieni sovitusalue. Jos halutaan rakentaa L-sovitin, jonka taajuus- ja impedanssialue on laaja (esim. kaikki bandit 160…10 m), päädytään helposti epäkäytännöllisiin komponenttiarvoihin.

Kuvassa 2 on valokuva käytännön L-sovittimesta 100 W:n lähetysteholle. Säätökondensaattori on ilmaeristeinen vastaanotinmalli ja säädettävä induktanssi on ferriittitoroideille käämitty kela, jonka väliotot valitaan kiertokytkimellä. Tällä sovittimella voidaan esimerkiksi syöttää päästä syötettyä lankaa (”random length wire”). Kuvassa 3 on esitetty koko kytkentä. Lähettimen kanssa sarjaan kytkettynä on induktanssi L, jonka toinen pää on kytketty antennilankaan ja shunttikondensaattoriin C. Kondensaattorin toinen pää on kytketty maahan, ja tämä maakytkentä onkin antennin toiminnan kannalta tärkeä.

L-sovitinta voi toki käyttää myös ”koaksiaalisovittimena” siten, että sekä tuloon että lähtöön on kytketty koaksiaalikaapeli. SAS ja syöttöjohtohäviöt antennille menevässä kaapelissa vain on tunnettava ja otettava huomioon.

π-kytkentä

Toinen antenninsovituslaitteen peruskytkentä on π- eli pii-kytkentä. Kuvassa 1 on esitetty alipäästö-π-sovitin, joka on yleinen putkipääteasteiden liittämisessä antenniin. Vahvistimen korkea impedanssi voidaan näin sovittaa koaksiaalisyöttöisen antennin matalaan impedanssiin. π-sovitin on myös yleinen koaksiaalisovittimena. Sen etuja ovat tehokas harmonisten harhalähetteiden vaimennus ja L-sovittimeen verrattuna laajempi sovitusalue. Sen haittoja taas ovat monimutkaisempi rakenne (kaksi säätökondensaattoria) ja kolmen säädettävän komponentin optimoinnin hankaluus parasta sovitusta etsittäessä.

T-kytkentä

Ylipäästö-T-kytkentä on kolmas yleinen antenninsovituskytkentä. Sen etu π-sovittimeen verrattuna on, että laaja sovitusalue, erityisesti ml. matalaimpedanssiset kuormat, saadaan aikaan maltillisemmilla komponenttiarvoilla. Haittana edellisiin nähden taas on, että harmonisten vaimennus puuttuu kokonaan.

SAS:n mittaus ja mittarin sijainti

Kuva 4. Rigin, SAS-mittarin ja antenninsovituslaitteen välinen kytkentä.

Seisovanaallonsuhde (SAS) eli SWR on mitta sille, kuinka hyvä impedanssisovitus lähettimen ja antennijärjestelmän välillä on. Jos sovitus on täydellinen (50 Ω:50 Ω), on SAS 1:1. Jos sovitus taas on täysin pielessä (esim. oikosulku), on SAS ∞:1. Yleensä SAS on kuitenkin näiden ääriarvojen välillä (esim. 2,5:1). Nykyrigien puolijohdepääteasteiden suojapiirit aktivoituvat, kun SAS on 2…3. Jos SAS on alle 2, ei ole enää tarvetta nähdä suurta vaivaa, jotta sitä saisi vielä pienemmäksi.

Kuva 4 esittää antennin kytkemistä lähettimeen. Koska SAS-mittari mittaa antennijärjestelmän sovitusta lähettimeen, sijaitsee se mahdollisimman lähellä transceiveriä. Vastaavasti antenninsovituslaite on syöttöjohdon ja SAS-mittarin välissä.

Kuva 5. Rigi varustettuna sisäisellä antenninsovituslaittella.

SAS-mittari voi olla myös antenninsovituslaitteen oikealla puolella, mutta tällöin se mittaa seisovanaallonsuhdetta sovittamattomassa syöttöjohdossa. Tämä ei ole pääteasteen sovituksen kannalta oleellinen tieto, mutta sen avulla voidaan laskea syöttöjohtohäviöt. Jos tässä mitattu SAS muuttuu ajan mittaan, on se merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Jos SAS laskee, antenni ei ole parantunut, vaan syöttöjohtohäviöt ovat ilmeisesti nousseet ja saavat SAS:n näyttämään paremmalta (ks. edellä). Syöttöjohtoon on päässyt vettä tai jokin liitos on huono. Jos SAS taas vastaavasti kasvaa ajan myötä, on se myös merkki huonosta liitoksesta tai muusta antennijärjestelmän viasta.

Kuvassa 5 on esitetty nykyään tyypillinen tilanne. Transceiverissä on sisäänrakennettu antenninsovituslaite. Se sijaitsee heti pääteasteen jälkeen ja sovittaa rigin antennijärjestelmään. Transceiverin sisäinen SAS-mittari mittaa SAS:n pääteasteen ja antenninsovituslaitteen välillä ja kertoo näin pääteasteen ja antennijärjestelmän välisen impedanssisovituksen hyvyydestä. Ulkoinen SAS-mittari ei ole välttämätön, mutta sillä voi tarkkailla antennijärjestelmän kuntoa kuten edellä.

Avojohto syöttöjohtona

Kuva 6. 450 Ω:n avojohto eli ns. ”tikapuujohto”. (Wikimedia Commons).

Kuvassa 6 on pätkä 450 Ω:n tikapuujohtoa. Siinä kaksi Cu-lankaa on upotettu PE-eristeeseen noin 25 mm:n etäisyydelle toisistaan. Eristeeseen on tehty säännöllisin välein aukkoja, joiden tarkoitus on lisätä ilman osuutta eristeessä ja näin pienentää johdon häviöitä. Kuten edellä nähtiin, on tikapuujohdon (tai itsetehdyn ilmaeristeisen avojohdon) käyttö syöttöjohtona edullista, koska sen häviöt koaksiaalikaapeliin verrattuna ovat pieniä. Sen haittapuoli tosin on, että toisin kuin koaksiaalikaapeli, se ei saa olla kosketuksissa maahan tai mihinkään rakenteisiin. Ylimääräistä pituutta ei myöskään voi laittaa kiepille kuten koaksiaalikaapelin.

Koska avojohto on symmetrinen, toisin kuin epäsymmetrinen koaksiaalikaapeli, on myös antenninsovituslaitteen oltava symmetrinen. Toinen, yleisempi, vaihtoehto on, että tavallisen epäsymmetrisen antenninsovituslaitteen perään laitetaan baluuni, joka muuntaa epäsymmetrisen koaksiaaliulostulon symmetriseksi.

Kuva 7. Symmetrisellä T-kytkennällä toteutettu antenninsovituslaite.

Kuvassa 7 on esimerkki symmetrisestä sovitinkytkennästä (symmetrinen T-kytkentä). Suurimman osan kaavion pinta-alasta, lähes sen koko vasemman puolen, vie SAS-mittauskytkentä, vaikka se on laitteessa vain pieni piirilevy. Varsinainen sovitinkytkentä on kaavion oikeassa reunassa. Se koostuu kahdesta säätökondensaattoriparista sekä niiden välissä olevasta säädettävästä kelasta. Lähetin kytketään vasemmassa ylälaidassa olevaan liitäntään, sitä seuraa koaksiaalikaapelin päällä olevista ferriittihelmistä koostuva baluuni, ja näin symmetrisoitu signaali johdetaan varsinaiseen sovitinkytkentään. Sovitinkytkennän perään voi sitten kytkeä avojohdon.

Kuva 8. Kuvan 7 sovittimen takapaneeli.

Kuvassa 8 on kuvan 7 antennisovituslaitteen takapaneeli. Avojohdon voi kytkeä sitä varten tarkoitettuihin naparuuveihin. Lisäksi laitteen lähtöön voi kytkeä päästä syötetyn langan tai koaksiaalikaapelin. Virtakytkentä (12 VDC) on tarpeen vain mittarivalolle. Maaruuvi liitetään tukevalla johdolla aseman maaliitäntään.

Kuva 9. Kuvan 7 sovittimen etupaneeli.

Kuvassa 9 on saman laitteen naamataulu. Se on pääpiirteittäin samanlainen kuin muissakin manuaalisissa antenninsovituslaitteissa. Siinä on lähettimen- ja antenninpuolisten säätökondensaattorien sekä säädettävän kelan säätönupit. Näillä etsitään paras sovitus lähettimen ja antennijärjestelmän välille. Sovituksen hyvyyttä voi seurata sisäänrakennetulla SAS-mittarilla.

Automaattinen antenninsovituslaite

Vaikka manuaalisia antenninsovituslaitteita on edelleen paljon käytössä, on suurin osa uusista sovittimista automaattisia. Ne ovat yleensä L-sovittimia, joissa mikroprosessori ohjaa releitä, jotka valitsevat sopivimman kelojen ja kondensaattorien yhdistelmän. Tietyllä taajuudella saavutettu paras sovitus tallentuu laitteen muistiin, ja bandille / taajuudelle palattaessa se on silmänräpäyksessä käytössä. Kokonaan uuden sovituksen etsiminenkin vie laitteelta vain muutaman sekunnin. Automaattisten antenninsovituslaitteiden huono puoli on sovitusalueen kapeus. Suurin osa rigien sisäänrakennetuista sovittimista kykenee sovittamaan korkeintaan vain epäsovituksen SAS = 3. Jotkin mallit pystyvät sovittamaan SAS:n 10. Manuaaliset π- ja T-sovittimet pystyvät kyllä parempaan. Tehonkeston kannalta automaattiset sovittimet eivät aseta rajoituksia; vaikka monet mallit on tarkoitettu vain 100 W:n teholle, on myös kilowattiluokan QRO-sovittimia.

Kuva 10. Automaattisen antenninsovituslaitteen sisäkuva.

Kuvassa 10 on erillisen automaattisen antenninsovituslaitteen sisäkuva. Valkoiset laatikot (16 kpl) ovat releitä, joiden välissä on 8 kpl mustia kondensaattoreita. Piirilevyn oikeassa laidassa on 8 kpl toroidikeloja ja vasemmassa laidassa on kaikkia näitä ohjaava elektroniikka. Tämä laite on tarkoitettu sisäkäyttöön, mutta vastaavia laitteita on myös ulkokäyttöön koteloituina.

Kuva 11. Monialuedipoli syötettynä avojohdolla ja automaattisella antenninsovituslaitteella.

Ulkokäyttöön tarkoitetun automaattisen antenninsovituslaitteen yksi käyttötapa on esitetty kuvassa 11. Siinä monialuedipolia syötetään vähähäviöisellä avojohdolla. Avojohto on sovitettu koaksiaalikaapeliin sovittimella, joka sijaitsee maassa antennin syöttöpisteen alapuolella. Sovittimelta asemalle johdetaan sopivan pituinen koaksiaalikaapeli. Koska koaksiaalikaapeli on nyt sovitettu kuormaan, on SAS siinä pieni ja kaapelin häviöt vastaavasti matalat. Sovitin voisi sijaita vaikka dipolin syöttöpisteessä, mutta konstruktio-ongelmien vuoksi se ei ole yleensä mahdollista.

Lähteissä /1/…/5/ selostetaan syöttöjohdon liittämistä antenniin ja lähettimeen sekä antenninsovituslaitetta tarkemmin.

Lähteet

1.    Wikipedia: Antenna tuner

2.    Silver, Ward H., NØAX, (Ed.), The ARRL Antenna Book, 23rd Ed., Ch. 23 Transmission Lines, Ch. 24 Transmission Line System Technics, 2015, ARRL, Newington, CT.

3.    Silver, Ward H., NØAX, (Ed.), The ARRL Handbook, 95th Ed., Ch. 20 Transmission Lines, 2017, ARRL, Newington, CT.

4.    M. Walter Maxwell, W2DU, REFLECTIONS III Transmission Lines and Antennas, 2010, CQ Communications, Hicksville, NY.

5.    Lew McCoy, W1ICP, Lew McCoy On Antennas, 1994, CQ Communications, Hicksville, NY.

6.    Antti Salmenlinna, OH2MNI, ”SWR:n mittaaminen ja antennin toiminta”, RA 8/2019, ss. 20…22.

7.    Tiiti Kellomäki, OH3HNY, “Mikä siirtolinja on?”, RA 1/2019, ss. 21…22.

8.    Reijo Kemppainen, OH8OJ, “SWR ja tuuneri”, RA 1/2019, ss. 23…24.

Julkaistu CC BY-NC-ND 4.0 -lisenssillä.